Kesä, onko se ohi?

 

Joskus on inhimillistä olla yksin

Tarkoituksenani ei alunperin ollut kirjoittaa yksinäisyydestä, mutta aihe rupesi mietityttämään itseäni ja halusin syventyä tähän käsitteeseen hieman. Sekin, kuten niin monet muutkin asiat, ovat vaikeita ja jopa käsittämättömiä käsitteitä, joiden selostaminen ei ole helppoa. Enkä voikaan luetella tekstiin faktoja, vaan oman näkemykseni.

Usein puhutaan, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä ollakseen onnellinen ja voivansa sanoa, että elämä sujuu. Itse en voisi kuvitellakaan elämää ilman läheisiäni; perhettä, sukulaisia, ystäviä (ja lemmikkejä). Ilman näitä ihmisiä olen kirja täynnä tyhjiä, mitäänsanomattomia sivuja. Läheisistä on itselleni paljon seuraa. He tukevat, auttavat ja ovat kanssani, koska haluavat sitä (haluan ainakin uskoa näin). Siitäkin huolimatta on hetkiä, jolloin kaipaan omaan rauhaan. Haluan istua hiljaa huoneessa, lukea, kirjoittaa tai häipyä pihalle koiran kanssa. Joskus yksinäisyys tuntuu tajuttoman upealta, mutta sen jälkeen haluan taas ystävieni ja perheeni seuraan.

Minulla on oikeus ja mahdollisuus vetäytyä hetkeksi omiin oloihini, mutta entä ihmiset, jotka oikeasti ovat yksin? Heistä voi olla vaikea ymmärtää, että joku haluaa vapaaehtoisesti olla yksin. Yksinäisyys antaa ihmiselle aikaa miettiä, tarjoaa mahdollisuuden pohtia omia ajatuksiaan ja muodostaa omia mielipiteitään asioista. Silti kenenkään ei kuuluisi loputtomasti keskustella vain itsensä kanssa, vaan olisi tärkeää löytää ihmisiä, jotka kuuntelevat.

Joku jää yksin, koska häntä kiusataan. Hän ei ole tehnyt mitään väärin, mutta silti hän ei uskalla luottaa keneenkään. Mieluummin hän on yksin, kuin tuntee itsensä jälleen petetyksi. Toinen saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi kymmenittäin ihmisiä. Näistä kukaan ei välttämättä ole sellainen, jonka kanssa hän voi puhua kaikesta tai ainakin monista asioista. Tämäkin jo kertoo siitä, miten vaikeaa yksinäisyyttä on oikeasti määritellä. Se on sana, jonka uskoo aukeavan helposti, mutta josta löytyy monia eri kantoja ja puolia. Luulen, ettei yksinäisyyden käsitettä voida koskaan oikeasti avata. Jotain jää aina piiloon, huomaamatta.

Oletko sinä yksinäinen omasta tahdostasi vai haluamattasi? Saatko sinä itse valita vai tekeekö joku päätöksen puolestasi?

Mikä minä olen?

Mikä minä olen? Siinäpä tosiaan kysymys, johon useimmat osaisivat omasta mielestään vastata hyvinkin nopeasti. Ihminen. Mutta omaa mieltäni ei tyydytä pelkkä sana. Mitä merkitsee olla minä? Me ihmisethän olemme yksilöitä, joista jokainen on aivan omanlaisensa kirja tai kokoelma. Ei ole yhtä tiettyä määritelmää, millainen ihmisen tulisi olla. Meillä on toki kaksi jalkaa, kädet jne, mutta määritteleekö se yksinään millainen ihminen on? Minusta ei. Se on vain pieni murena siitä, mitä ihminen voi ja haluaa olla. Millaisena hän itse itsenä näkee ja millaisen kuvan hän muiden silmissä itsestään muodostaa.

Aivan liian monet keskittyvät ihmisen ulkoiseen osaan. Siihen, miltä ihminen näyttää. Onko hänellä vaaleat hiukset, ehkä ruskeat tai vihreät silmät? Lihava, laiha tai jotain siltä väliltä? Mielestäni ihmisen ulkokuori on vain sisimmän suojeleva naamiaisasu tai suojapuku. Se ei kerro ihmisestä juuri mitään, mutta siihen suhtaudutaan kuin se olisi ainoa oikea tosi. Onko silmälasipäinen ihminen aina silmälasitonta viisaampi tai silmälasiton silmälasipäistä kauniinpi? Ei. Mielestäni olisikin tärkeämpää yrittää löytää tie ihmisen sisimpään. Tavoitella luonnetta ja persoonaa, ei vaateparsia ja kasvojen virheitä.  Silloin löytää oikean ihmisen, joka piileksii kaiken alla tai joka vain ymmärretään väärin ulkonäön vuoksi.

Jos omalla kohdallani katsotaan pelkkää ulkonäköä, omaan ruskeat luonnonkiharat, pisamaisen naaman ja silmälasit. Pukeutumiseni vaihtelee, mutta maanläheiset värit ja kukkakuosit ovat sitä ominta juttuani + ainakin tällä hetkellä erilaiset hameet ja pitsikuosit. En ole hoikka, mutten sanoisi lihavaksikaan. Pituutta ei löydy 160cm enempää (jos sitäkään). Jos itse arvioisin itseni vain ulkonäön perusteella, en olisi puoliakaan siitä mitä oikeasti olen. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi, jos kaikki tulkitsisivat minut sen perusteella. Ja jos siinä olisi kaikki, mitä itsellä on, me ihmiset olisimme harvinaisen köyhiä.

Voin onnekseni iloita olevani paljon enemmän kuin pelkkä kuori. Minulla on tunteet ja mielipiteitä. Kavereiden seurassa olen melkoinen hölösuu ja naureskelija, mutta vieraampien ihmisten seurassa olen hillitty ja jopa hiljainen. En ole koskaan ollut mikään päällepäsmäri tai pomotyyppi, joka sanelee miten asiat menee. Toisinaan annan muille jopa liikaa periksi, jotten loukkaisi heitä. Sekään ei ole oikein, mutta kuuluu luonteeseeni.

Jokaisessa meissä on sis hyviä ja huonoja puolia. Näistäkin asioista on monia mielipiteitä. Toinen pitää toisenlaisista ihmisistä, toinen toisenlaisista. Ja se on oikein. Arvostamme itsessämme ja muissa myös erilaisia luonteenpiirteitä; luottamusta, rehellisyyttä, hyvää huumorintajua... Jokaisella on omat mieltymyksensä vaikkapa pukeutumisen ja harrastusten suhteen. Silti kukaan ei ole toista huononpi ja jokainen tekee virheensä. Osa oppii näistä virheistä nopeammin, toinen hitaammin. Mutta erilaisuutta kannattaa arvostaa, sillä kukaan ei ole täydellinen. Jokaisella mallihahmollakin on vaikeuksia.