Kirjamessupäivä vei ajatukset pois rakkaan ystävän lähdöstä, mutta aamulla sydäntä poltti ja silmiä kirveli. Tiesin, että pikkuinen roborovskipoikani oli jo vanha, mutta silti lähtö oli shokki, järkytys. Vasta edellisenä iltana olin katsellut pojan menoa häkissä.. Ja aamulla se oli jo poissa. Kuolema tulee aina yllättäin, eikä siihen voi ksokaan valmistautua riittävästi. Joku ajattelee, että se oli vain lemmikki. En itse koskaan ajatellut erakoituneen (se ei viihtynyt lähellä, vaan pinkoi pakoon minkä ehti) hamsterini lähdön olevan itselleni näin vaikea, mutta olen itkenyt kuin luotani olisi viety rakas ihminen. Niin eläimetkin vain jättävät jälkensä sydämeen ja sieluun, kaivavat sinne oman kolonsa, josta niitä on mahdotonta ajaa pois.
En muista koska olen viimeksi surrut tällä tavoin, mutta vain itkemällä olo helpottaa. Olen herkkä ihminen, mutten silti itke noin vain. Eilen koulussa pyyhiskelin kuitenkin silmiäni, enkä voinut estää kyyneliä tunkeutumasta poskille. Nyt lohduttaudun sillä ajatuksella, että pikkuinen sai kuolla vanhuuteen. Sillä ei ollut sairauksia, eikä se näyttänyt kärsivän. Se sai elää terveenä ja anuttia jokaisesta päivästään. Minulle se jätti muiston, suloisen haudan takapihalle ja ihania kuvia, joita tuijottaessani itken väistämättä.
Lupasin joskus blogin uudistuessa kirjoittaa mielipiteitä ja syvällisiä asioita. En tiedä kuuluuko tämä niihin, mutta kirjoitan tämän itseäni varten. En kerätäkseni loputtomia osanottoja menetykseeni tai esittääkseni mitään. Haluan vain avata mieleni ja päästää ajatukset painamasta. Tofua kaivaten ja muistaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti