Liukkailla kivillä

Laho laituri. Maa, joka katoaa jalkojen alta. Välillä tuntuu, ettei vain pääse eteenpäin ja rypee jossakin pohjamudassa. Toiset ymmärtävät, ettei muutos tapahdu itsestään, toiset luovuttavat ja rypevät itsesäälissä. Maailma heittelee meitä miten sitä lystää, mutta meilläkin on mahdollisuus vaikuttaa, välittää itsestämme ja muista. Se, että välittää itsestään, ei tarkoita itserakkautta. Itsensä rakastaminenkin voi olla hyvä asia, sillä meistä jokainen varmasti kaipaa rakkautta ja haluaa sitä joskus tuntea ja saada.

Kuvausretkellä rantaan ajatukset lähtivät taas liikkeelle. Tuijottelin kivien veden pinnan yläpuolelle tähyäviä huippuja ja olin kaatua veteen. Refleksit toimivat ja tasapaino pysyy. On ihmeellistä, miten ihminen horjuu elämässä usein samalla tavoin kuin liukkailla kivillä. Eikö mistään löydy tietä, jota voi kävellä täysin horjumatta? Ja millaista on matkata tiellä, jolla ei ole vaikeuden vaikeuttaa, ei houkutuksen houkutusta tai pelkoa aiheuttavia asioita? Sellaista tietä ei ole, eikä aina kannata käyttää helpointa tietä.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan tätä samaista laituria ja kävellyt jopa puolitiehen sille johtavat kivet. Sen jälkeen pysähdyn ja emmin. Viime kesänä laituri näytti vielä turvalliselta, nyt se on veden, vuosien ja sään kuluttama. Kuva tuo laiturista esiin kauniin puolen, mutta todellisuudessa se on jo maailmaa nähnyt ja ulkoisestikin varsin hapertunut ja kärsinyt. Me ihmisetkin lahoamme pikku hiljaa sisältä päin. Meistä ei tule läpimätiä, emmekä välttämättä loukkaa muita sen enempää. Mutta meihin kerääntyy asioita, muistoja, pelkoja. Peloista pahimmat ja kohtaamamme vahingot usein satuttavat ja hajottavat sisimpämme, mutta me voimme korjata tilanteen tarttuessamme siihen ajoissa. Sama pätee laituriin. Nyt, sen jo lahotessa, on mahdotonta palauttaa eloon vanhaa puuta, mutta senkin voi vielä korjata uusin laudoin.

En halua, että kukaan joutuu kokemaan niin paljon kurjuutta, ettei enää jaksa yrittää. Kenenkään ei saisi antaa mennä siihen pisteeseen, että maailmasta on valmis päästämään irti ennen aikojaan. Haluan tukea ystäviäni ja sukulaisiani, mutta en voi silti elää heidän puolestaan tai varjella heitä kaikilta pettymyksiltä. Voin kuitenkin yrittää parhaani, se riittäköön.

Tyyntä myrskyn edellä

Joskus maailma matkaa ihan omaa rataansa, eikä sen kululle tunnu voivan tehdä mitään. Ihminen on silloin pieni ja heikko. Hän ei voi tehdä mitään. Tänään rantatörmällä kyykistellessäni mietin, miten voimakkaita ajatuksia kiviin tyrskivät aallot voivatkaan laukaista. Tuntui jotenkin voimattomalta, mutta silti levolliselta. Olla kahden aaltojen kanssa. Joskus kaipaan meren rantaan, kuuntelemaan aaltojen todellista pauhua. Se pistää ajattelemaan ja antaa aikaa. Tuntuu, ettei ole kiire minnekään.

Näinä hetkinä tajuan, että valokuvaus on intohimoni. Saan nautintoa odottaessani oikeaa hetkeä ja mietin kuvan tarinaa. Mistä se kertoo, mitä se viestii? Myös vesi on intohimoni. Elävä pinta on kohde, joka täytyy taltuttaa ja vangita juuri oikealla hetkellä vain sekunnin-kaksi kestävä tyrsky.

Mun ongelmat on pieniä

Aivan liian usein tulee surkuteltua, miten taas meni se ja se asia vikaan. Silloin ei muista, että joillain on oikeasti itseä tuhat kertaa vaikeampaa. Olen muutaman viikon kuunnellut Chisun Yksinäisen keijun tarinaa moneen moneen kertaan, ja joka kerta se pistää miettimään ja herättää uusia ajatuksia. Masennus on asia, jota en tule koskaan täydellisesti ymmärtämään, mutta johon haluan suhtautua vakavasti ja asiaan sopivalla tavalla. Suosittelen teitä ennen tekstiä kuuntelemaan Chisun kappaleen ja erityisesti sen sanomaa ja sanoja.

Ystävällä epäillään syömishäiriötä, mutta mä en tiedä miten osaisin suhtautua asiaan. Hän on nimittäin itse sitä mieltä, ettei kärsi mistään sairaudesta ym. Helposti ajattelee, että niinhän se on. Mutta viikko takaperin mun päähän iskostu, ettei kaikki oikeasti ole hyvin. Ei ihminen vaan voi elää niin. Olen huolestunut, mutta en osaa tehdä mitään. Tuntuu, että nykyään kyseinen tyttö jopa välttelee mua välituntisin. En sitten tiedä onko kyseinen ajatus vaan mun omia uskomuksiani. Tuota Chisun kappaletta kuunnellessani olen kuitenkin usein miettinyt, että entä jos voisin kuitenkin tehdä jotain. Kyseisellä henkilöllä on ollut aika raskasta ja parhaani mukaan olen tukenut ja auttanut. Mutta syömishäiriö.. olen kädetön tämän asian kanssa. 

Jossain kaakaopapuja kerää lapsia, joiden kuuluisi saada käydä koulua ja asua perheidensä luona. Me, joilla on varaa, syömme mahdollisesti juuri sitä suklaata, johon pavut menevät. Meille voidaan uskotella, ettei näin ole, emmekä voi väittää heidän valehtelevan. Mutta silti on väärin, että joku jossakin päin maailmaa kärsii puutteista ja vaivasta ja me valitamme pienen pienistä ongelmista ja kouluruoan pahuudesta. Mutta mikä minä olen ketään arvostelemaan, kun syyllistyn toisinaan aivan samoihin rikkeisiin.

Usein sitä tulee valitettua omaa elämää, mutta jotkin asiat palauttavat järjen päähän ja auttavat muistamaan ne, joilla on oikeasti vaikeaa. Ne, joilla on pitkäaikainen sairaus, masennus, syömishäiriö tai jotka ovat milloin tahansa valmiit repimään ranteensa auki, jos saavat mahdollisuuden. Mutta mitä me voimme itsellemme? Tällaisiksi meidät on luotu, voimme vain yrittää elää sinut sen asian kanssa ja yrittää auttaa muita.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut paremmin uravalintaani. Olisi upeaa lukea psykoterapeutiksi tai vastaavaksi ja auttaa niitä ihmisiä, joilla on vaikeuksia elämässä ja jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa maailmassa.