Auringonlasku, jota kuvasin väärällä hetkellä

Aurinko synnytti veteen häilyvät valot, 

paljasti hiljaisena lipuvat laineet.

Näytti, kuin veden pinnalle olisi muodostunut silta:

Yksinäisten kulkijoiden,

niiden, joita maailma kolhii.

Mullon ikävä sua

"Mullonikäväsua
on ainut rivi jonka valmiiksi mä saan"

- Juha Tapio

Se oli kai vuosi 2007, joskus joulun jälkeen. En edes tajunnut, ettei kaikki ollut kunnossa. Eikä tajunnut kukaan muukaan. Pappa oli valmistellut kaiken tulevia vuosia varten - kaikki oli järjestyksessä seuraavia kylvöjä ja nostoja silmällä pitäen. Se siis tiesi, itse. Vaikka kukaan muu ei osannut aavistaa tulevaa. Se joutui sairaalaan. Käytiin kerran katsomassa, seuraavalla kerralla valkoinen arkku kannettiin hautausauton takaosaan. 

Joulu me vietettiin meillä. Mummu ja pappa tuli yhdessä, syötiin ja naurettiin. Jaettiin lahjat. Pappa ihastui mun saamaani suureen pehmokoiraan, kysyi saisiko sen. Nauraen vastasin, että ei. Jos olisin tiennyt, olisin pakottanut ottamaan koiran. Olisin antanut sen, valinnut kahdesta ihanasta ihanimman. Olisin ollut valmis luopumaan kaikista lahjoistani, jos vain olisin tiennyt. 

Pappa ei koskaan haukkunut ketään, se ei suuttunut me riehuttiin. Useimmat sen sormista oli kynnettömiä, osasta puuttui pää. Se piti meitä sylissä, lukitsi käsillään syliin. Nauraen yritettiin rimpuilla itsemme irti. Eikä se viihtynyt kuvissa. Meiltä löytyy vain muutama kuva. Toinen jostain juhlista: papalla on siinä puku päällä. Toisessa kuvassa se istuu risaisissa farkuissa ja t-paidassa kultaisennoutajan kanssa. Hymyilee. Siinä se on omassa elementissään. Kiltti ja ymmärtäväinen. Osasi nauttia elämästä.

Ajan saatteessa muistoja unohtuu, mutta vahvimmat niistä jäävät mieleen. Tekevät sinne pesän. En enää muista papan ääntä, mutta tunnistaisin sen kuullessani. Siitä olen varma. 

Hautajaisissa lauloin laulun. Linnun. Unohdin sanat, vaikka olen laulanut sen monesti. Mutta en itkenyt, en silloin. Kirkossa kyllä. Se laulu oli papalle, se oli hyvästi. Toinen laulukin meillä oli, mutta en muista lauloinko sitä. 

Joulu nostaa muistot pintaan, kyyneleet silmiin. Mutta en silti ikinä, ikinä haluaisi luopua niistä. ♥

Lähdit pois ja jätit ikävän sydämeen

Kirjamessupäivä vei ajatukset pois rakkaan ystävän lähdöstä, mutta aamulla sydäntä poltti ja silmiä kirveli. Tiesin, että pikkuinen roborovskipoikani oli jo vanha, mutta silti lähtö oli shokki, järkytys. Vasta edellisenä iltana olin katsellut pojan menoa häkissä.. Ja aamulla se oli jo poissa. Kuolema tulee aina yllättäin, eikä siihen voi ksokaan valmistautua riittävästi. Joku ajattelee, että se oli vain lemmikki. En itse koskaan ajatellut erakoituneen (se ei viihtynyt lähellä, vaan pinkoi pakoon minkä ehti) hamsterini lähdön olevan itselleni näin vaikea, mutta olen itkenyt kuin luotani olisi viety rakas ihminen. Niin eläimetkin vain jättävät jälkensä sydämeen ja sieluun, kaivavat sinne oman kolonsa, josta niitä on mahdotonta ajaa pois.

En muista koska olen viimeksi surrut tällä tavoin, mutta vain itkemällä olo helpottaa. Olen herkkä ihminen, mutten  silti itke noin vain. Eilen koulussa pyyhiskelin kuitenkin silmiäni, enkä voinut estää kyyneliä tunkeutumasta poskille. Nyt lohduttaudun sillä ajatuksella, että pikkuinen sai kuolla vanhuuteen. Sillä ei ollut sairauksia, eikä se näyttänyt kärsivän. Se sai elää terveenä ja anuttia jokaisesta päivästään. Minulle se jätti muiston, suloisen haudan takapihalle ja ihania kuvia, joita tuijottaessani itken väistämättä.

Lupasin joskus blogin uudistuessa kirjoittaa mielipiteitä ja syvällisiä asioita. En tiedä kuuluuko tämä niihin, mutta kirjoitan tämän itseäni varten. En kerätäkseni loputtomia osanottoja menetykseeni tai esittääkseni mitään. Haluan vain avata mieleni ja päästää ajatukset painamasta. Tofua kaivaten ja muistaen.

Liukkailla kivillä

Laho laituri. Maa, joka katoaa jalkojen alta. Välillä tuntuu, ettei vain pääse eteenpäin ja rypee jossakin pohjamudassa. Toiset ymmärtävät, ettei muutos tapahdu itsestään, toiset luovuttavat ja rypevät itsesäälissä. Maailma heittelee meitä miten sitä lystää, mutta meilläkin on mahdollisuus vaikuttaa, välittää itsestämme ja muista. Se, että välittää itsestään, ei tarkoita itserakkautta. Itsensä rakastaminenkin voi olla hyvä asia, sillä meistä jokainen varmasti kaipaa rakkautta ja haluaa sitä joskus tuntea ja saada.

Kuvausretkellä rantaan ajatukset lähtivät taas liikkeelle. Tuijottelin kivien veden pinnan yläpuolelle tähyäviä huippuja ja olin kaatua veteen. Refleksit toimivat ja tasapaino pysyy. On ihmeellistä, miten ihminen horjuu elämässä usein samalla tavoin kuin liukkailla kivillä. Eikö mistään löydy tietä, jota voi kävellä täysin horjumatta? Ja millaista on matkata tiellä, jolla ei ole vaikeuden vaikeuttaa, ei houkutuksen houkutusta tai pelkoa aiheuttavia asioita? Sellaista tietä ei ole, eikä aina kannata käyttää helpointa tietä.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan tätä samaista laituria ja kävellyt jopa puolitiehen sille johtavat kivet. Sen jälkeen pysähdyn ja emmin. Viime kesänä laituri näytti vielä turvalliselta, nyt se on veden, vuosien ja sään kuluttama. Kuva tuo laiturista esiin kauniin puolen, mutta todellisuudessa se on jo maailmaa nähnyt ja ulkoisestikin varsin hapertunut ja kärsinyt. Me ihmisetkin lahoamme pikku hiljaa sisältä päin. Meistä ei tule läpimätiä, emmekä välttämättä loukkaa muita sen enempää. Mutta meihin kerääntyy asioita, muistoja, pelkoja. Peloista pahimmat ja kohtaamamme vahingot usein satuttavat ja hajottavat sisimpämme, mutta me voimme korjata tilanteen tarttuessamme siihen ajoissa. Sama pätee laituriin. Nyt, sen jo lahotessa, on mahdotonta palauttaa eloon vanhaa puuta, mutta senkin voi vielä korjata uusin laudoin.

En halua, että kukaan joutuu kokemaan niin paljon kurjuutta, ettei enää jaksa yrittää. Kenenkään ei saisi antaa mennä siihen pisteeseen, että maailmasta on valmis päästämään irti ennen aikojaan. Haluan tukea ystäviäni ja sukulaisiani, mutta en voi silti elää heidän puolestaan tai varjella heitä kaikilta pettymyksiltä. Voin kuitenkin yrittää parhaani, se riittäköön.

Tyyntä myrskyn edellä

Joskus maailma matkaa ihan omaa rataansa, eikä sen kululle tunnu voivan tehdä mitään. Ihminen on silloin pieni ja heikko. Hän ei voi tehdä mitään. Tänään rantatörmällä kyykistellessäni mietin, miten voimakkaita ajatuksia kiviin tyrskivät aallot voivatkaan laukaista. Tuntui jotenkin voimattomalta, mutta silti levolliselta. Olla kahden aaltojen kanssa. Joskus kaipaan meren rantaan, kuuntelemaan aaltojen todellista pauhua. Se pistää ajattelemaan ja antaa aikaa. Tuntuu, ettei ole kiire minnekään.

Näinä hetkinä tajuan, että valokuvaus on intohimoni. Saan nautintoa odottaessani oikeaa hetkeä ja mietin kuvan tarinaa. Mistä se kertoo, mitä se viestii? Myös vesi on intohimoni. Elävä pinta on kohde, joka täytyy taltuttaa ja vangita juuri oikealla hetkellä vain sekunnin-kaksi kestävä tyrsky.

Mun ongelmat on pieniä

Aivan liian usein tulee surkuteltua, miten taas meni se ja se asia vikaan. Silloin ei muista, että joillain on oikeasti itseä tuhat kertaa vaikeampaa. Olen muutaman viikon kuunnellut Chisun Yksinäisen keijun tarinaa moneen moneen kertaan, ja joka kerta se pistää miettimään ja herättää uusia ajatuksia. Masennus on asia, jota en tule koskaan täydellisesti ymmärtämään, mutta johon haluan suhtautua vakavasti ja asiaan sopivalla tavalla. Suosittelen teitä ennen tekstiä kuuntelemaan Chisun kappaleen ja erityisesti sen sanomaa ja sanoja.

Ystävällä epäillään syömishäiriötä, mutta mä en tiedä miten osaisin suhtautua asiaan. Hän on nimittäin itse sitä mieltä, ettei kärsi mistään sairaudesta ym. Helposti ajattelee, että niinhän se on. Mutta viikko takaperin mun päähän iskostu, ettei kaikki oikeasti ole hyvin. Ei ihminen vaan voi elää niin. Olen huolestunut, mutta en osaa tehdä mitään. Tuntuu, että nykyään kyseinen tyttö jopa välttelee mua välituntisin. En sitten tiedä onko kyseinen ajatus vaan mun omia uskomuksiani. Tuota Chisun kappaletta kuunnellessani olen kuitenkin usein miettinyt, että entä jos voisin kuitenkin tehdä jotain. Kyseisellä henkilöllä on ollut aika raskasta ja parhaani mukaan olen tukenut ja auttanut. Mutta syömishäiriö.. olen kädetön tämän asian kanssa. 

Jossain kaakaopapuja kerää lapsia, joiden kuuluisi saada käydä koulua ja asua perheidensä luona. Me, joilla on varaa, syömme mahdollisesti juuri sitä suklaata, johon pavut menevät. Meille voidaan uskotella, ettei näin ole, emmekä voi väittää heidän valehtelevan. Mutta silti on väärin, että joku jossakin päin maailmaa kärsii puutteista ja vaivasta ja me valitamme pienen pienistä ongelmista ja kouluruoan pahuudesta. Mutta mikä minä olen ketään arvostelemaan, kun syyllistyn toisinaan aivan samoihin rikkeisiin.

Usein sitä tulee valitettua omaa elämää, mutta jotkin asiat palauttavat järjen päähän ja auttavat muistamaan ne, joilla on oikeasti vaikeaa. Ne, joilla on pitkäaikainen sairaus, masennus, syömishäiriö tai jotka ovat milloin tahansa valmiit repimään ranteensa auki, jos saavat mahdollisuuden. Mutta mitä me voimme itsellemme? Tällaisiksi meidät on luotu, voimme vain yrittää elää sinut sen asian kanssa ja yrittää auttaa muita.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut paremmin uravalintaani. Olisi upeaa lukea psykoterapeutiksi tai vastaavaksi ja auttaa niitä ihmisiä, joilla on vaikeuksia elämässä ja jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa maailmassa.

Kesä, onko se ohi?

 

Joskus on inhimillistä olla yksin

Tarkoituksenani ei alunperin ollut kirjoittaa yksinäisyydestä, mutta aihe rupesi mietityttämään itseäni ja halusin syventyä tähän käsitteeseen hieman. Sekin, kuten niin monet muutkin asiat, ovat vaikeita ja jopa käsittämättömiä käsitteitä, joiden selostaminen ei ole helppoa. Enkä voikaan luetella tekstiin faktoja, vaan oman näkemykseni.

Usein puhutaan, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä ollakseen onnellinen ja voivansa sanoa, että elämä sujuu. Itse en voisi kuvitellakaan elämää ilman läheisiäni; perhettä, sukulaisia, ystäviä (ja lemmikkejä). Ilman näitä ihmisiä olen kirja täynnä tyhjiä, mitäänsanomattomia sivuja. Läheisistä on itselleni paljon seuraa. He tukevat, auttavat ja ovat kanssani, koska haluavat sitä (haluan ainakin uskoa näin). Siitäkin huolimatta on hetkiä, jolloin kaipaan omaan rauhaan. Haluan istua hiljaa huoneessa, lukea, kirjoittaa tai häipyä pihalle koiran kanssa. Joskus yksinäisyys tuntuu tajuttoman upealta, mutta sen jälkeen haluan taas ystävieni ja perheeni seuraan.

Minulla on oikeus ja mahdollisuus vetäytyä hetkeksi omiin oloihini, mutta entä ihmiset, jotka oikeasti ovat yksin? Heistä voi olla vaikea ymmärtää, että joku haluaa vapaaehtoisesti olla yksin. Yksinäisyys antaa ihmiselle aikaa miettiä, tarjoaa mahdollisuuden pohtia omia ajatuksiaan ja muodostaa omia mielipiteitään asioista. Silti kenenkään ei kuuluisi loputtomasti keskustella vain itsensä kanssa, vaan olisi tärkeää löytää ihmisiä, jotka kuuntelevat.

Joku jää yksin, koska häntä kiusataan. Hän ei ole tehnyt mitään väärin, mutta silti hän ei uskalla luottaa keneenkään. Mieluummin hän on yksin, kuin tuntee itsensä jälleen petetyksi. Toinen saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi kymmenittäin ihmisiä. Näistä kukaan ei välttämättä ole sellainen, jonka kanssa hän voi puhua kaikesta tai ainakin monista asioista. Tämäkin jo kertoo siitä, miten vaikeaa yksinäisyyttä on oikeasti määritellä. Se on sana, jonka uskoo aukeavan helposti, mutta josta löytyy monia eri kantoja ja puolia. Luulen, ettei yksinäisyyden käsitettä voida koskaan oikeasti avata. Jotain jää aina piiloon, huomaamatta.

Oletko sinä yksinäinen omasta tahdostasi vai haluamattasi? Saatko sinä itse valita vai tekeekö joku päätöksen puolestasi?

Mikä minä olen?

Mikä minä olen? Siinäpä tosiaan kysymys, johon useimmat osaisivat omasta mielestään vastata hyvinkin nopeasti. Ihminen. Mutta omaa mieltäni ei tyydytä pelkkä sana. Mitä merkitsee olla minä? Me ihmisethän olemme yksilöitä, joista jokainen on aivan omanlaisensa kirja tai kokoelma. Ei ole yhtä tiettyä määritelmää, millainen ihmisen tulisi olla. Meillä on toki kaksi jalkaa, kädet jne, mutta määritteleekö se yksinään millainen ihminen on? Minusta ei. Se on vain pieni murena siitä, mitä ihminen voi ja haluaa olla. Millaisena hän itse itsenä näkee ja millaisen kuvan hän muiden silmissä itsestään muodostaa.

Aivan liian monet keskittyvät ihmisen ulkoiseen osaan. Siihen, miltä ihminen näyttää. Onko hänellä vaaleat hiukset, ehkä ruskeat tai vihreät silmät? Lihava, laiha tai jotain siltä väliltä? Mielestäni ihmisen ulkokuori on vain sisimmän suojeleva naamiaisasu tai suojapuku. Se ei kerro ihmisestä juuri mitään, mutta siihen suhtaudutaan kuin se olisi ainoa oikea tosi. Onko silmälasipäinen ihminen aina silmälasitonta viisaampi tai silmälasiton silmälasipäistä kauniinpi? Ei. Mielestäni olisikin tärkeämpää yrittää löytää tie ihmisen sisimpään. Tavoitella luonnetta ja persoonaa, ei vaateparsia ja kasvojen virheitä.  Silloin löytää oikean ihmisen, joka piileksii kaiken alla tai joka vain ymmärretään väärin ulkonäön vuoksi.

Jos omalla kohdallani katsotaan pelkkää ulkonäköä, omaan ruskeat luonnonkiharat, pisamaisen naaman ja silmälasit. Pukeutumiseni vaihtelee, mutta maanläheiset värit ja kukkakuosit ovat sitä ominta juttuani + ainakin tällä hetkellä erilaiset hameet ja pitsikuosit. En ole hoikka, mutten sanoisi lihavaksikaan. Pituutta ei löydy 160cm enempää (jos sitäkään). Jos itse arvioisin itseni vain ulkonäön perusteella, en olisi puoliakaan siitä mitä oikeasti olen. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi, jos kaikki tulkitsisivat minut sen perusteella. Ja jos siinä olisi kaikki, mitä itsellä on, me ihmiset olisimme harvinaisen köyhiä.

Voin onnekseni iloita olevani paljon enemmän kuin pelkkä kuori. Minulla on tunteet ja mielipiteitä. Kavereiden seurassa olen melkoinen hölösuu ja naureskelija, mutta vieraampien ihmisten seurassa olen hillitty ja jopa hiljainen. En ole koskaan ollut mikään päällepäsmäri tai pomotyyppi, joka sanelee miten asiat menee. Toisinaan annan muille jopa liikaa periksi, jotten loukkaisi heitä. Sekään ei ole oikein, mutta kuuluu luonteeseeni.

Jokaisessa meissä on sis hyviä ja huonoja puolia. Näistäkin asioista on monia mielipiteitä. Toinen pitää toisenlaisista ihmisistä, toinen toisenlaisista. Ja se on oikein. Arvostamme itsessämme ja muissa myös erilaisia luonteenpiirteitä; luottamusta, rehellisyyttä, hyvää huumorintajua... Jokaisella on omat mieltymyksensä vaikkapa pukeutumisen ja harrastusten suhteen. Silti kukaan ei ole toista huononpi ja jokainen tekee virheensä. Osa oppii näistä virheistä nopeammin, toinen hitaammin. Mutta erilaisuutta kannattaa arvostaa, sillä kukaan ei ole täydellinen. Jokaisella mallihahmollakin on vaikeuksia.